Jazz alkoi hahmottua omaksi tyylilajikseen 1900-luvun alussa, mutta sen juuret ulottuvat vieläkin syvemmälle Pohjois-Amerikan historiaan ja siellä afrikkalaisten orjien perinnemusiikkiin. Jazz jakautuu useisiin eri alatyyleihin, ja 1960- ja 1970 –lukujen jazzille yhteistä on fuusioituminen, johon liittyy populaarimusiikin, erityisesti funkin ja rockin sekoittuminen perinteiseen jazz-musiikkiin. Jazz on tyypillisimmillään synkooppitahtista improvisoitua musiikkia, jossa puhelinsoittimien osuus on merkittävä. Tähän tyyliin fuusiojazz yhdistää esimerkiksi sähkökitaraa ja -bassoa, syntetisaattoria sekä rumpuja, joita normaalisti käytetään juuri pop- ja rock-musiikeissa.
Fuusiojazz syntyi 1950-luvun lopulla, mutta 60- ja 70-luvuilla tyyli vakiintui osaksi jazz-musiikin genreä. Esimerkiksi basso alkoi kuulua musiikissa yhä voimakkaammin, ja joissakin äänitteissä se alkoi jopa muistuttaa jopa disco-musiikkia. Se erkani nopeasti perinteisemmästä jazzista ja tuli jopa sitä suositummaksi. Silti erityisesti New Yorkissa oli myös näinä aikoina lahjakkaita nuoria jazz-muusikoita, jotka halusivat pitää elossa myös perinteisemmän jazz-musiikin.
Fuusio-jazz siis yhdisti ennakkoluulottomasti populaarimusiikin valtavirtaa, ja samalla siitä muodostui edeltäjäänsä huomattavasti joustavampi tyylilaji, joka muun muassa ei enää välittänyt kokoonpanoissaan vanhoista jähmeistä klassisen jazzin säännöistä.
1950-luvulla tapahtuneen jazzin fuusioitumisen jälkeen näytti aluksi siltä, kuin kaikki suurimmat muutokset olisivat olleet jo ohi. Kuitenkin jazz jatkoi edelleen muovautumistaan erityisesti ns. avantgarde jazzin sisällä. Lisäksi myöhemmin syntyi myös ns. nu-jazz, joka alkoi yhdistää jazzia elektroniseen tanssimusiikkiin, mutta 1960-luvulla musiikin digitalisoitumiseen oli vielä pitkä aika edessä.
Miles Davis
Puhuttaessa modernin jazzista ei voi jättää mainitsematta Miles Davisia, joka on kiistatta yksi jazzin merkittävimmistä suunnannäyttäjistä, myös 1960-luvulla. Kuuluisuuteen hän ponkaisi 1950-luvulla saatuaan levytyssopimuksen Prestigen kanssa, ja jatkoi tämän jälkeen jazz-musiikin parissa aina kuolemaansa asti 1990-luvulle. Vaikka Miles on yksi suurimpia fuusio-jazzin nimiä, hän ei kuitenkaan ollut ensimmäisiä, jotka innostivat yhdistämään jazziin myös muita tyylilajeja.
Kuitenkin Davis alkoi juuri 1960-luvulla yhdistää populaarimusiikkia musiikkiinsa. Esimerkkeinä näistä ovat Miles in the Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1968). 1970-luvulla musiikissa alkoi kuulua myös funk-musiikin vaikutteet. Lisäksi hänen äänitteissään pääsee kuuntelemaan monia rock-musiikin perussoittimia, kuten sähköpianoa, –kitaraa ja –bassoa. Merkittävin Milesin 1970-luvulla ilmestynyt levy oli A Tribute to Jack Johnson (1970), jossa improvisoitiin Milesille tyypilliseen tapaan sävelasteikoiden avulla.
Avantgarde Jazz
Avantgarde viittaa voimakkaasti modernin taiteen kokeilevaan ilmaisutapaan. Tämä sama tyylisuuntaus levisi 1960-luvulla monien taiteiden myötä myös jazz-musiikkiin, jossa se alkoi yhä enemmän ravistella tarkempiin sääntöihin pohjautunutta vanhaa jazzia. Näin ilmaisu kulki yhä vain lähemmäksi vapaata improvisointia, jota esimerkiksi edellä kerrottu Miles Davis edustaa.
Kuten fuusio-jazz myös avantgarde syntyi jo 1950-luvun puolella tärkeimmän levytyksen ollessa Ornette Colemanin vuonna 1959 julkaisema Shape of Jazz to Come. Avantgarde säilyi vahvana koko 1960-luvun, jolloin myös ilmestyivät monet merkittävät albumit, kuten Eric Dolphyn Out to Lunch ja John Coltranen monet tunnetut levytykset, kuten Impressions (1963), Love Supreme (1965) ja Ascension (1965).
Toinen 1960-luvulle saakka vaikuttanut jazzmuusikko oli New Yorkissa uraansa tehnyt saksofonisti John William Coltrane, joka tuli tunnetuksi Miles Davisin ensimmäisessä kokoonpanossa. Coltranen merkittävimmät luomiskaudet sijoittuvat vuosiin 1955–1967, jolloin hän levytti monia kappaleita, joilla oli suuri merkitys modernin jazzin kehitykseen. Näitä pidetään edelleen myös nykyisin jazzmusiikin arvostetuimpiin kuuluvina levyinä. Coltrane onkin kiistatta yksi kaikkien aikojen innovatiivisimmista ja imitoiduimmista jazzsaksofonisteista.
Free Jazz
Free jazz on hyvin paljon samankaltaista kuin Avantgarde, mutta se tukeutuu vielä enemmän improvisoinnille. Kun Avantgarde perustuu ennalta sävellettyihin, osin improvisoituihin melodioihin, Free Jazz taas sanansa mukaan tuottaa sävellyksistä täysin vapaata musiikillista ilmaisua. Esimerkiksi, kun perinteinen jazz sävelletään yleensä 4/4-tahtiseksi tiettyjä sävelkulkuja noudattavaksi, Free jazz taas on vapaasti jammailevaa ja sekä rytmisesti että sävellyksellisesti rennosti aaltoilevaa.
Free Jazzin syntymä ajoittuu 1960-luvulle Yhdysvaltoihin, ja sen ensimmäisiä edustajia olivat pianisti Cecil Taylor sekä saksofonisti Ornette Coleman ja pianisti Cecil Taylor. Koska kyseessä on kaikenlaisista rajoituksista vapaata soittoa, Free Jazzia on vaikea määritellä tiettyyn karsinaan. Yhdistävä piirre tämän suuntauksen musiikille onkin juuri monimuotoisuus.
Soul Jazz
Myös Soul jazzin synty ajoittuu 1960-luvulle Pohjois-Amerikan muusikkopiireihin. Tämä tyylisuuntaus on ottanut paljon afroamerikkalaisesta soulista, rhythm and bluesista ja gospelista. Soul Jazzissa yhtyeet ovat pienehköjä koostuen usein jopa vain kolmesta muusikosta. Gospelille tyypilliseen tapaan Soul Jazz käyttää myös urkuja. Soul jazzille tyypillistä ovat hieman monotoniset, tanssimusiikille tyypilliset rytmit ja selkeämmät melodiat. Sen kuuluisimpia edustajia ovat muun muassa saksofonisti Lou Donaldson Soul sekä urkuri Jimmy Smith.
Fuusioituminen eteni 70-luvulla
Populaarimusiikista vaikutteita ottava Fuusio Jazz jatkoi suosiotaan myös 1970-luvulla. Jazzin ja pop-musiikin rajat hämäryivät esimerkiksi Ornette Colemanin ja hänen rumpalinsa Ronald Jacksonin ”Free Funk” –musiikissa. Muita keskeisiä tuon ajan jazzmuusikkoja olivat muun muassa Chick Korea, Frank Zappa ja Pat Metheny, joista esimerkiksi Zappaa on pidetty yhtenä populaarimusiikin eriskummallisimpana edustajana ja näin häntä on vaikea karsinoidakaan ainoastaan jazzmuusikoksi.