1980-luvun jazzille kuvaavin piirre oli sen yhä dramaattisempi pirstoutuminen. Kun erityisesti vanhempi sukupolvi jatkoi kiinnostustaan perinteistä ja puhdaslinjaista jazzia kohtaan, nuoremmat jatkoivat jazzin kehittämistä kokeilevampaan fuusio-jazzin suuntaan.
Vastareaktio fuusioitumiselle
1980-luvun suuri nimi on New Orleansista kotoisin oleva Wynton Marsalis, joka kehitti jazzia erityisesti taidemusiikin puolelle. Maailman arvostetuimpiin kuuluvana jazzmuusikkona hän on julkaissut lähes 50 levyä, joista osa on voittanut Grammy-palkintoja. Marsalis on muusikkopiireissä ristiriitainen hahmo, joka toisin kuin monet muut uudemmat jazz-muusikot ei pidä lainkaan avantgarde tai fuusio-jazzista. Itse asiassa 1980-luvulla alkanut jazz-musiikin pirstoutuminen kiteytyykin hyvin juuri Marsalisin hahmoon. Marsalis edustaa vanhempaa jazz-suuntausta, joka haluaa tuoda jazzin samalle tasolle kuin aikoinaan Louis Amstroming tai Duke Ellingtonin ikivihreät tulkinnat.
Smooth Jazz
1980-luvun alkuvuosina voimistui fuusio jazzin kaupalliset muodot, joita kutsuttiin muun muassa pop fuusioksi tai ”smooth jazziksi”. Tunnetuimpia Smooth jazzia soittaneita saksofoneja olivat tuolloin Grover Washington Junior, Kenny G, Kirk Whalum, Boney James ja David Sanborn. Smooth Jazz edusti keveämpää ja rennosti soljuvaa tyyliä, joka vetosi myös suureen yleisöön. Suuntaus saattoi kuuluisuuteen monia lahjakkaita laulajiakin, kuten Al Jarreaun, Anita Bakerin, Chaka Khanin sekä Saden. Esimerkiksi Chaka Khanin julkaisema Echoes of a Era –elokuva toi esille Joe Hendersonin, Freddie Hubbardin, Chick Corean, Stanley Clarken ja Lenny Whiten musiikkia. Suosittuja tuon ajan kappaleita olivat “And the Melody Still Lingers On sekä laulajatar Saden albumit Diamond Life ja Promise.
Smooth Jazz oli siis yleensä hidastahtista, melodista ja rentoa musiikkia, jossa käytettiin soprano- ja tenorisaksofonien lisäksi sähkökitaraa ja –rumpuja sekä tietysti myös syntetisaattoria joka oli tyypillistä myös muutenkin fuusio-jazzissa.
Jazzin fuusioituminen
Klassisen jazzin suurin haastaja on ollut 1950-luvulla syntynyt fuusio-jazz, joka yhdistää populaarimusiikkia, kuten rockia ja funkia jazz-musiikkiin. Fuusio-jazz jatkoi kehittymistään myös 1980-luvulla aina meidän päiviin saakka. Yksi sen tunnetuimmista vaikuttajista, Miles Davis jatkoi musisointiaan myös 1980-luvulle tultaessa. Tuolloin ilmestyivät muun muassa Grammy-palkitut albumit nimeltään We Want Miles sekä Tutu. Myös The Man with the Horn, Star People, Decoy, You’re Under Arrest, Music from Siesta sekä Amandla ja Aura ovat Miles Davisin 1980-luvulla ilmestyneitä fuusio-jazzin helmiä.
Tosin jazzin puristisimmat edustajat eivät lämpene myöskään Davisin 1980-luvun tuotannolle juuri niiden fuusio-tyylin vuoksi. Miles Davis on kuitenkin monien mielestä yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista jazz-muusikoista. Tosin 1980-luvulla Miles ei saanut omaa nimeään edes säveltämilleen albumeille, sillä tuolloin levytyssopimuksia tehdessään hän antoi epähuomiossa sävellyksiensä oikeudet levy-yhtiölle. Tuon aikaisilla levyillä kuultiin erityisesti lahjakkaan moni-instrumentalistin Marcus Millerin sekä John Scofieldin soittoa.
Acid Jazz
Toinen 1980-luvulla vahvasti vaikuttanut jazzin tyylilaji oli ns. Acid jazz, joka kehittyi aina 1990-luvulle saakka poikkeuksellisesti Pohjois-Amerikan sijaan Euroopassa ja Lontoossa. Kuten yleensä Fuusio-Jazz, myös Acid jazz otti vaikutteita oman aikansa populaarimusiikista, kuten soulista, diskosta, funkista ja hip hopista. Suosituimpiin Acid Jazzin yhtyeisiin lukeutuvat Jamiroquai, Pier Paolo De Bovis, Incognito, Brand New Heavies, Galliano James Taylor Quartet, Young Disciples sekä Corduroy.
Acid Jazzia soittavissa yhtyeissä on yleensä laulajan ja DJ:n lisäksi basso, sähkökitara, rummut, kosketinsoittimet sekä vaskipuhaltimia. Lisäksi esiintymisissä saatetaan käyttää monia hip hop –musiikille tyypillisiä elementtejä kuten sampleja ja skrätsäystä. Omanlaiseksi tyylikseen se kehittyi etenkin tanssimusiikin vaikutuksesta. Tätä toivat musiikissaan esille etenkin Roy Ayers ja Donald Byrd, jotka ovat tunnetuimpia Acid jazzin edelläkävijöitä.
Vaikka Acid jazz sisältää monenlaisia vapaamuotoisiakin sävellyksiä, ja DJ:n skrätsäyskin kuuluu usein musiikissa, nojaa myös tämäkin tyyli kuitenkin myös vanhaan klassisempaan jazziin. Kyseessä on jazzin uudempi muoto, mutta silti se ei nojaa pelkästään improvisoinnille samassa määrin kuin monet muut uudemmat jazzin suuntaukset ja etenkin ns. Free jazz, jossa ilmaisu perustuu täysin vapaaseen improvisointiin. Acid jazz on muutenkin enemminkin bändipohjaista musiikkia, jossa soitetaan ennalta sävellettyjen melodioiden mukaan.
Jazz Rap
Myös Jazz Rap on yksi 1980-luvulla kehittyneistä jazz-musiikin tyylilajeista. Kyseessä on hip hopia ja jazz musiikkia yhdistävä rytmikäs tyylilaji, johon liittyy myös tanssimusiikille ominaiset piirteet.
Jazz Rapin suurimpia nimiä on ollut amerikkalainen hip hop -duo Gang Starr, joka on tehnyt yhteistyötä kuuluisien jazz-muusikoiden Branford Marsaliksen ja Terence Blanchardin kanssa.
Myös New Yorkista kotoisin oleva Native Tongues edustaa Jazz Rapia. Se onnistui erottautumaan hip hopin valtavirrasta jazz-beatin lisäksi positiivisella ja iloisella lyriikallaan. Yhtyeen keulahahmoja olivat Jungle Brothersien lisäksi muun muassa De La Soul, Luvcien Revolucien, Monie Love ja Queen Latifaf. 1980-luvulla he esiintyivät muun muassa kokoonpanoissa, joiden nimet olivat Black is Black, The Promo, Buddy ja Description.
Kuten yllä kuvatut alalajit osoittavat, jazz jatkoi vahvaa 1950-luvulla alkanutta fuusioitumistaan myös 1980-luvulla. Kaikki jazz-muusikot eivät kuitenkaan olleet tukemassa tätä kehitystä. Puhtaalle ja perinteisemmälle jazzille on siis vielä edelleenkin vankka yleisönsä.